Jos haluat menestyä toimissasi, älä hilaa tavoitteitasi kattoon, vaan päinvastoin pudota niitä

– Tai vedä ainakin jonkinlainen ohut harso jättimäisimpien päämääriesi eteen. Tämän arvoituksellisen ohjeen voi löytää Applen edesmenneen toimitusjohtajan Steve Jobsin (1955–2011) erään lausahduksen takaa.

Jos vielä muistat Steve Jobsin persoonan, muistat ehkä senkin, kuinka mies tämän tästä pudotteli valtavirrasta poikkeavia ajatuksia. Tällä kertaa huomion vangitsee tämä: Et voi yhdistää pisteitä ennen kuin olet ensin katsellut ympärillesi.

Mistä ihmeen ”pisteistä” Jobs puhui ja mitä meidän pitäisi koettaa nähdä ympärillämme?
Miehen väite liittyy vähintäänkin väljästi siihen tutkijoiden tekemään havaintoon, että monet tunnetuista johtajista näyttäisivät olevan luonteeltaan suorastaan avoimen uteliaita. Tutkijat ovat puhuneet jännitteestä, joka syntyy enemmän tai vähemmän spontaanin mielenkiinnon virittymisen ja tavoitteiden, joskus hyvinkin suurten päämäärien välille.

Pisteiden yhdistämisjutun juju puolestaan on – ja tätä Jobs siis halusi tähdentää – havainnossa, jonka mukaan uteliaisuutemme kohteet asettuvat vain harvoin viivasuoraan linjaan tavoitteidemme kanssa. Juuri tässä on ero ”tavallisten johtajien” ja ”näkemyksellisten johtajien” välillä!

Ne, jotka asettavat itselleen ja johtamalleen firmalle järkähtämättömän tiukkoja päämääriä, voivat kyllä päästä tavoitteisiin. Mutta näin tehdessään he saattavat jäädä paitsi jostakin tulenpalavan tärkeästä. He ovat niin omistautuneita asialleen, etteivät näe muuta. He eivät yksinkertaisesti ”ehdi” tai välitä katsella ympärilleen. Heitä ei kiinnosta.

Tutkijat ovat löytäneet eroon muitakin syitä. Kaikki eivät usko leikittelevän uteliaisuuden voimaan, eikä kaikilla edes ole moisia ”katselijan ominaisuuksia”. Jobsin sanotaan sellaiset omanneen. Tiedetään esimerkiksi, että monista Applen varhaisvaiheen suurista innovaatioista oli enemmän tai vähemmän selkeät yhteydet toimitusjohtajan omintakeisiin viehtymyksiin, kuten kalligrafiaan.

Se, että Steve Jobs puhui jokseenkin epäsovinnaisesti (ja usein myös kryptisesti) tavastaan tehdä asioita, johtui tietenkin siitä, että hän oli Steve Jobs. Hän valitsi tässäkin suhteessa tien, jota ei ole pidetty aivan riskittömänä. Miksi se saattoi olla riski? No siksi, että kun johtaja kuvaa itsensä ”uteliaaksi ja ympäristölleen avoimeksi”, on vaara, ettei hän näyttäydy määrätietoisena, asialleen tiukasti omistautuvana johtajana. Ja kuitenkin juuri sitä markkinat odottavat.

Saattaapa käydä niinkin, että koko yritys saa osansa hämmennyksestä, joka kohdistuu sen johtajaan. Kuvittele jäänmurtajia rakentavan telakan johtaja, joka ilmoittaa hurahtaneensa taidehuutokauppoihin ja aivan erityisesti kultakauden maalaustaiteeseen. Ei kovin vakuuttavaa, eihän. Että on tyypillä aikaa tuollaiseen haahuiluun.

Tai otetaan alumiinituotteita valmistavan pörssiyrityksen toimitusjohtaja, jonka vapaa-ajan intohimoksi on useissa medioissa paljastettu skolastiikka. Nyt on kyllä pomolla fokus hukassa, sanoisi vakavamielinen sijoittaja, eikä ehkä sittenkään laittaisi ropojaan moisen uneksijan johtamaan yhtiöön.

Tässä se onkin. Monet merkittävässä asemassa olevat ihmiset ovat joutuneet vähintäänkin verhoamaan kiinnostuksenkohteitaan, koska ne eivät aina tue tarinaa kunnianhimoisesta ja asiaan keskittyneestä toiminnasta. Samalla he ovat – tahtomattaan – tarjonneet myös vääristyneen tai vain osittaisen kuvan visionäärisestä johtajasta.

Mutta palataanpa vielä Steve Jobsiin ja siihen, mistä hän ei suostunut puhumaan.

Mies tarjosi hämmentävän vastauksensa tilanteessa, jossa häneltä tivattiin näkemystä erilaisista yrityselämän menestyksen strategioista. Todennäköisesti kysymyksen esittänyt taloustoimittaja odotti malttamattomana vastausta, jossa Jobs olisi korostanut pitkän aikavälin suunnittelun merkitystä: sitä, kuinka menestyvässä (liike)toiminnassa kaikki lähtee yhden ylitse muiden kohoavan kristallinkirkkaan megatavoitteen näkemisestä.

Näinhän se olisi oppikirjojen mukaan mennyt. Sitten olisi päästy siihen, kuinka esimerkiksi yritysten strategiatyössä tämä kaikki näkyy johdonmukaisena työskentelynä kohden keskipitkän ja lyhyen aikavälin etappeja; loogista lohkomistyötä kaikki.

Itse asiassa tämä ohje on niin looginen, että sitä on sovellettu menestyksellisesti monen monituisiin elävän elämän tilanteisiin. Ei siis lainkaan pelkkään bisnekseen.

Tämä toimintamalli mitättömine variaatioineen on jo niin ilmeinen, että siitä on jopa muodostunut jonkinlainen modernin länsimaisen ihmisen menestyksen resepti. Emme ole edes huomanneet asettaa sitä ehdolle. Ellet usko, mieti huviksesi, miksi arvonsa tunteva talouslehti Forbes mahtoi korottaa David J. Shwartzin The Magic Of Thinking Big -teoksen ”yhdeksi loistavimmista” koskaan julkisuuteen saatetuista menestyksen käsikirjoista.

Totta, vastaus seisoo kirjan kannessa – suorastaan trumpetti huulillaan: Usko hyvä ihminen riittävän isosti. Asetat vain tavoitteesi, painat leukasi rintaan ja sitten, hops, ylität ne! Kunhan uskallat toimia näin, menestyksesi mittavuus tulee määräytymään uskomuksesi järkähtämättömyyden mukaan.

Hyvä lukijani, monet meistä ovat tulleet varttuneeksi juuri tässä samaisessa Ajattele isosti -ilmapiirissä. Tämän opin myötä omat lapsemme on suorastaan ylisukupolvisesti totutettu uskomaan, että selkeät, kunnianhimoiset päämäärät edistävät parhaalla mahdollisella tavalla elämäämme – ne tarjoavat riittävän tukirakenteen onnistumisellemme.

Toki meille muutakin kehittymisen kannalta tärkeää on puhuttu, mutta on huomattavaa, että tämä ”muu” – kuten vaikkapa innostus, työn imu, omien taipumuksien löytäminen ja kyky keskittyä olennaiseen – on ajateltu ikään kuin pääideaa tukevaksi sivujuonteeksi. Ne, katsos, kannattelevat pääasiaa, isosti ajattelemista. Me olemme oppineet, että suunnitelmat kariutuvat vain, jos tiellemme sattuu jokin niin voimakas ja odottamaton väliin tuleva muuttuja, että se estää vaikkapa kykymme keskittyä. Muussa tapauksessa, ei huolen häivää.

**

Juha T. Hakala: Vähemmällä enemmän – Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta (Alma Talent, 2021).