Kenellä on te­ko­ä­ly­val­lan­ku­mouk­ses­sa toimijuus?

Teknologisilla innovaatioilla tavoitellaan tehokkuuden lisäämistä ja sitä kautta tuottavuuden parantamista organisaatioissa ja yhteiskunnassa. Tuottavuutta haluamme puolestaan parantaa, jotta voimme edistää inhimillistä hyvinvointia.

Harva meistä ajattelee, että kasvu ja tuottavuus ovat itseisarvollisesti tärkeitä, vaikka talouden kielessä nämä arvostuserot voivat hämärtyä. Inhimillisyys, tehokkuus ja teknologia nivoutuvat yhteen. Tästä syystä sanapari inhimillinen tehokkuus ei ole ristiriitainen, vaikka se herkästi kuulostaa paradoksaaliselta.

Ristiriitaisuus vallitsee myös keskustelussa tekoälyn uhkista ja mahdollisuuksista. Yhtäältä on dystooppinen narratiivi, joka on tuttu tieteiskirjallisuudesta: kehittyvä koneäly kaappaa työt, vallan ja nujertaa lopulta koko ihmiskunnan. Toisaalta utopistinen narratiivi, jota liike-elämän teknologiajättiläiset ja start-upit lupaavat, kuvaa tekoälyn vapauttavan meidät kuormittavista, tylsistä, fyysisesti tai henkisesti vaarallisista töistä. Ja mahdollistavan vauraan, kulttuurillisesti rikkaan ja hyvinvoivan ihmiselon. Nämä narratiivit törmäilevät toisiinsa niin yritysjohtajien kuin akateemisten asiantuntijoiden analyyseissä.

Uhkakuvat saattavat saada meidät liikkeelle ja tarttumaan toimeen. Yhtä hyvin ne voivat lamauttaa meidät. Dystooppisille kuvitelmille on myös helppo hymähtää: tuskin robottiarmeijat ovat ylihuomenna kaduilla meitä tuhoamassa. Utopioihin, innostaviin visioihin puolestaan on houkutus uppoutua ja tuudittautua. Todellisuus ja mahdollinen tulevaisuus on kuitenkin moniulotteisempi kuin dystopiat ja utopiat. Toki pahimmillaan tai parhaimmillaan nekin voivat toteutua, mutta matkalla sinne meillä on vaikutusmahdollisuuksia.

Tekoälyvallankumous ei vain tule kuin luonnonvoima. Olemme luovuuden ja tieteen avulla kehittäneet tekoälyn tähän pisteeseen, jossa jokainen voi pitää ChatGPT:tä ja kumppaneita työkavereinaan. Puhumattakaan mahdollisista sovellutuksista, joissa tekoäly voi tehdä laajemmin ja itsenäisemmin päätöksiä. Meillä on myös vastuu vaikuttaa siihen, miten tekoälyä hyödynnämme yhteiskunnassamme ja minkälaisia vaikutuksia sillä on työelämään.

Kulttuuri, joka niin organisaatio- kuin yhteiskuntatasolla, on inhimillisyyden yhteisöllistä ydintä, on muodostunut oppiessamme ratkaisemaan vastaan tulevia ongelmia. Kulttuurin syvärakenteet, kuten uskomuksemme, arvomme ja asenteemme, sekä kulttuurin pintakerrokset, kuten käyttäytymisemme, tarinamme, jopa johtamisjärjestelmämme, ovat inhimillisen oppimisen tulosta. Miten haluamme olevan tulevaisuudessa? Luova tekoäly voi muuttaa kulttuuriamme sellaiseen suuntaan, joka on meille vierasta. Haluammeko esimerkiksi, että algoritmit muovaavat asenteitamme nykyistäkin enemmän? Entä haluammeko työelämään bottiesihenkilöitä, jotka arvioivat ja ohjaavat meitä rationaalisesti, mutta inhimillisestä näkökulmasta kummallisesti?

Tieteiskirjallisuudessa toistuu kiinnostava teema: tekoäly tuntee kateutta ihmistä kohtaan, myös myötätuntoa. Tämä voidaan tulkita toki ihmiskirjailijoiden hybrikseksi. Toisaalta tämä kertoo myös siitä, että haluamme kehittää tekoälyä hyväntahtoiseksi, inhimillisyyttä arvostavaksi. Tässä tavoitteessa onnistumiseen meillä on luovuutta ja osaamista. Tarvitaan vielä toimijuutta.

Outi Ikonen on organisaatiopsykologi, kauppatieteiden ja psykologian maisteri. Hänellä on yli kahdenkymmenen vuoden kokemus organisaatioiden kehittämisestä - johtoryhmien, esihenkilöiden ja koko työyhteisön kanssa työskentelystä tuloksellisuuden ja inhimillisyyden vahvistamiseksi. Hän on kirjoittanut yhdessä kollegoidensa kanssa aiheesta kirjan Inhimillinen tehokkuus - Jännitteet hyötykäyttöön.