Miten kasvua tehdään? Tämän opimme kotimaisista kas­vu­yri­tyk­sis­tä

Kun kolme vuotta sitten ryhdyimme Ossi Ahdon ja Tuomas Kahrin kanssa kirjoittamaan kirjaa kasvusta (Kasva tai kuihdu, Alma Talent 2022), meillä oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Halusimme ymmärtää, miksi jotkin yritykset kasvavat reippaasti vuodesta ja suhdanteesta toiseen, kun useimmat hyytyvät ja jäävät polkemaan paikallaan. Onko kysymys liikeideasta, johtamismallista, rahoituspohjasta vai jostain sellaisesta, minkä me kaikki voisimme ottaa käyttöön?

Ihan ensimmäiseksi opimme, että kestävä kasvu on Suomessa harvinaista. Yli puolet suomalaisista PK-yrityksistä (67 %) ja kaksi kolmasosaa suuryrityksistä (75,9 %) eivät edes halua kasvaa. Kasvuhaluisista enemmistö kokee, että ne eivät osaa kasvaa. Myynti, markkinointi ja kaikki kaupallistaminen koetaan vaikeaksi. Ja vaikka talousosaaminen on monesti korkealla tasolla, kasvuloikkaan tarvittavaa rahoitusta ei saada tai uskalleta hankkia.

Jäljelle jää vain 1 200 kasvuyritystä, 0,4 prosenttia koko yrityskannasta. Määrä on sekä suhteellisesti, verrattuna vaikka muihin Pohjoismaihin, että absoluuttisesti niin pieni, että siitä tehdään jatkuvasti selvityksiä ja mietintöjä.

Meitä kiinnosti lähinnä se, mitä tämä harvalukuinen joukko tekee toisin. Tilastokeskuksen sijasta käännyimme kasvajien itsensä puoleen. Jututimme muun muassa Yrjö ”Yki” Närhistä, joka kasvatti Terveystalon 150 miljoonasta 1,5 miljardiin, Inka Meroa, joka juuri valittiin vuoden pääomasijoittajaksi ja Mika Sutista, jonka johdolla Musti ja Mirri kasvoi seitsemän vuoden ajan yli 20 prosentin vuosivauhtia ja joka vetää nyt kymmenen kasvuhaluisen yrityksen hallitusta.

Kävimme huolella läpi sekä tunnettuja Suomesta lähteneistä kasvutarinoita (Oura, Wolt, Framery) ja yritymme löytää myös sellaisia, joiden tarinaa ei vielä tunnettu niin hyvin (Integrata, Lyyti, Blok AI, Alvar Pet).

Emme etsineet vain yhtä kaavaa tai yhdenlaisia tyyppejä. Uteliaisuutta herättivät erityisesti ihmiset, jotka olivat onnistuneet monessa eri bisneksessä ja monenlaisista lähtökohdista. Huhtalan sisarukset ovat tehneet sen sekä kauneus- että rekkabisneksessä, Jussi Niemelä sekä Deletessä, joka purkaa, että Kotikadussa, joka pitää kiinteistöistä huolta. Antti Tiitola toi ensin saksalaisen konseptin Suomeen (Lidl) ja osoitti sitten, että samalla kasvuasenteella homman voi tehdä valtionyhtiössä (VR, Neste) ja kotimaisessa perheyhtiössä (Motonet).

Meitä kiehtoivat myös ihmiset ja opit, jotka ovat onnistuneet auttamaan muita kasvamaan, kuten Suomen tunnetuin kasvuhakkeri Mari Luukkainen tai Henna Mäkinen, joka on toiminut talousjohtajana monissa eri kasvuyrityksissä, sekä Anna Abrahamsson, joka on luonut uudenlaisen villiyritysmallin, joka auttaa yrittäjiä löytämään kestävän tavan kasvaa.

Mitä me sitten opimme?

Olemme itse kaikki kolme uskoneet aina kaupallistamisen voimaan, brändinrakennukseen, myyntiin ja markkinointiin. Meitä ei yllättänyt, että kasvuyrityksissä tämä näkökulma oli vahvasti läsnä.

Mutta ainakin omaa ajatteluani kasvusta muutti kolme uutta havaintoa, vieläpä ihan fundamentaalisesti. Niistä järisyttävin on se, miten keskeisessä roolissa omistajan tahto ja tätä kautta asetetut tavoitteet ovat. Jos omistaja tai omistajat eivät ole päättäneet kasvaa, niin hommasta ei tule mitään.

Toinen järisyttävä havainto, jonka olen aina teoriassa tiennyt, mutta joka vasta nyt kunnolla räjäytti tajunnan, on se, että paljon tärkeämpää kuin pelkkä liikeidea, ovat ne ihmiset, jotka yrityksen perustavat ja jotka tekevät siellä työn. Hyvä porukka onnistuu keskinkertaisella idealla. Tähän liittyy se, että samat ihmiset voivat olla tähtiä yrityksessä, jossa on hyvä kasvukulttuuri ja jossa he voivat toimia itselleen sopivissa rooleissa ja epäonnistua paikoissa, joissa kulttuuri on toksinen ja heidät on pakotettu tekemään töitä tavalla, joka on heille ja mahdollisesti ihan kaikille väärä.

Kolmas ja lopulta tärkein oppi vahvisti sen, minkä olen kyllä tunnistanut jo pikkupoikana, kun seurasin isän kilpailuja rallimaailman huipulla, mutta joka on selvästi vielä tärkeämpää bisneksessä. Tahto voittaa ja utelias kasvuasenne ovat lopulta kaikkein tärkeimpiä. Kasvu on vähintään 90-prosenttisesti korvien välistä kiinni. Loppu on tekniikkaa, jonka voi oppia ja hankkia. Mutta jos kasvuun ei usko, jos sitä ei tosissaan halua tehdä, niin homma on ihan liian rankkaa, jotta oppirahoja jaksaisi maksaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Koko kirjaprojektin ja me kaikki kirjoittajat toivomme ja uskomme, että sama pätee myös lukukokemukseen, suurin anti on siinä inspiraatiossa, joka pitää yllä yksilötasolla, omassa tiimissä ja jokaisessa kasvuyrityksessä kirjan punaista lankaa, johtoajatusta, että meidän kaikkien kannattaa jatkuvasti pyrkiä kasvamaan ja kehittymään. Muuten edessä on kuihtuminen, ja jos ei nyt suorastaan fyysinen kuolema, niin vähintään henkinen kuihtuminen. Siis kasva tai kuihdu!