Oivaltamisen kyky on kaiken kehityksen edellytys

Emme tiedä, millaisen äänen Newton päästi kolautettuaan päänsä omenaan, mutta sen olemme kuulleet, että pieni vedenpaisumus kirvoitti Arkhimedeelta riemastuneen ”Heu­reka!”-huudon. Nämä kaksi tapausta lienevät kaikkein tunne­tuimpia oivaltavan välähdyksen hetkiä ihmiskunnan kulttuurihistoriassa.

Mutta ovatko ne totta? Oivalluttiko putoava omena New­tonin ja oliko Arkhimedeella edes ammetta? Voisivatko tarinat olla pelkkiä sepitelmiä?

Totuus nimittäin on, että esimerkiksi juuri tuo, sinällään viehättävä juttu Newtonista ja omenasta on perin tallennettu yhteen ainoaan, brittiläisen tiedeakatemian Royal Societyn tiloissa säilytettävään käsikirjoitukseen. Tapah­tuman on kirjannut muistiin Newtonin ystävä ja elämäkerturi William Stukeley. Kirjoituksessaan Stukeley väit­tää Newtonin itse todenneen, että ajatus painovoiman luontees­ta ”johtui omenan putoamisesta hänen istuessaan [puutarhassa] ajatuksissaan”.

Muita dokumentteja tapahtumasta ei siis ole. Tämänkin ju­tun todenperäisyyttä on epäilty ennen muuta siksi, että se mer­kittiin muistiin vasta kymmeniä vuosia väitetyn omenaepisodin jälkeen, Newtonin kuolinvuonna 1726. Se, mitä tapahtumasta todella tiedetään, menee kutakuinkin näin:

Maineikkaan, mutta jo iälle ehtineen fyysikon nelikymppi­nen ystävä William Stukeley oli saanut ”sisäisen ilmoituksen” tavata vielä kertaalleen toverinsa. Ellei hän saisi järjestetyksi ta­paamista, se saattaisi pian olla myöhäistä. Mutta nyt sellainen siis järjestyi.

On kesä ja ollaan ulkona, Newtonin Kensingtonin kodin puutarhassa. Miehet istuskelevat kaikessa rauhassa ome­napuiden siimeksessä, ja heidän edessään on pieni puutarhapöy­tä. Pöydälle on katettu teetä ja jokunen teeleipä.

Ekäpä juuri hedelmäpuiden läheisyys saa itsensä jo hau­raaksi tuntevan Newton kaihoisalle mielelle: ”Muuten, minähän sain painovoimaan liittyvän oivallukseni istuessani juuri omena­puun alla siellä Woolsthorpessa.” Stukeleyn hahmo jäykistyy ja hänen muistiinpanoihin keskittynyt kätensä pysähtyy. Siis, mis­sä?! Nyt taisi tulla jotain, mikä olisi ilmiselvää ”lööppikamaa”.

Ja niin Stukeley tarttuu asiaan oitis. Tuohan on tavatto­man kiinnostavaa! Hän kyselee lisää yksityiskohtia.

Ja niin syn­tyy tarina, joka alkaa mutkitellen kulkea läpi vuosisatojen kerä­ten matkan varrella itseensä viehättäviä lisäsomisteita.

Tarinan eräässä versiossa puusta todella putoaa omena, eikä mihin tahansa, vaan suoraan Newtonin päähän. Itse asiassa tämä vähäinen yksityiskohta on herättänyt historioitsijoissa eniten epäilyksiä.

Miksi sitä on epäilty?

Löydät vastauksen helposti itse, jos kuvittelet tilanteen: mies istuu omenapuun alla noja­ten ylävartaloaan ja myös päätään omenapuun runkoon. Voiko omena oikeasti pudota ehkä hyvinkin tiheän oksaston läpi aivan omenapuun runkoa hipoen puun alla istuvan päähän? Tuskin.

Jutun oikeellisuus ei olekaan pääasiamme, vaan se, miksi kyseinen tarina syntyi ja miksi sitä ylipäänsä tarvittiin. Tähän on vähintään kolme syytä.

Ensinnäkin Stu­keley yksinkertaisesti tarvitsi Newton-elämäkertaansa vä­rikkäitä, lukijaa vangitsevia yksityiskohtia. Toisekseen tari­na osaltaan tukee Newtonin sijoittumista omaksi tarpeelliseksi lenkikseen suurten historiallisten löytäjien ketjussa. Totuus on, että Newton oli juuri omenanputoamistapahtuman aikoihin sotkeutunut painovoimalain määrittelyä koskevaan kiistaan rakkaan, mutta myös täysin vakavasti otettavan kilpakump­paninsa, filosofi-matemaatikko Gottfried Wilhelm Leibnizin kanssa.

Leibniz ehti julkaista aihetta käsittelevän kirjoituksen en­simmäisenä, mutta Newtonin sanottiin oivaltaneen asian ensim­mäisenä. Juuri tällaisena, vahvoja visuaalisia elementtejä si­sältäen, juttu omenoineen tukee loistavasti kuvaa Newtonista jonkinlaisena omaleimaisena, ylittämättömiä aivopurskahduksia saaneena nerona. Tarina on vuosisatojen myötä tarttunut kuu­lijoiden mieliin, sitä on kerrottu eteenpäin – eikä vähiten kou­luissa –, ja se on vain marinoitunut ja muhevoitunut lukuisten uudelleenkertomisten myötä.

Kolmanneksi anek­dootti kuvaa, olipa se totta tai ei, jotain aivan oleellista oivaltamisesta. Jopa omien koke­mustemme pohjalta uskomme, että jotenkin näin oivallus voi toisinaan – siis, aivan oikeasti – tapahtua.

Entäpä sitten herra Arkhimedes, mikä se hänestä kerrottu juttu olikaan? Palataan siihen seuraavalla kerralla.

**

Juha T. Hakala on tietokirjailija, professori ja filosofi. Hän kirjoittaa purevaa asiaa yhteiskunnasta ja työelämästä mukaansatempaavasti ja arkijärkisesti. Hakalan teoksia on käännetty ruotsiksi ja englanniksi, ja hänet on palkittu Suomen tietokirjailijoiden oppikirjapalkinnolla sekä opetusministeriön valtakunnallisella aikuiskoulutuksen laatupalkinnolla.

Lisää hyviä tarinoita käänteentekevistä keksinnöistä ja arkisista älynväläyksistä Juha T. Hakalan kirjassa Oivallus – Ratkaiseva välähdys ja mitä siitä tiedetään (Alma Talent, 2022)