Ainakin toinen jalka myös akateemisen oven välissä

Väitöskirjani käsittelee lakisääteisten työeläkeoikeuksien merkitystä avioero-osituksessa. Tutkin kirjassani, puoltaisivatko aviovarallisuusjärjestelmämme keskeiset periaatteet – ennen kaikkea puolisoiden yhdenvertaisen kohtelun periaate – tulkintaa, jonka mukaan työeläkeoikeudet tulisi nähdä avio-oikeuden alaisena omaisuutena osituksessa.

Avioliittolain ositussääntely perustuu olettamalle, jonka mukaan puolisot ovat yhdenvertaisia ja heidän välillään vallitsee avioliiton aikana taloudellinen yhteisyys. He myös toimivat perheen hyväksi parhaan kykynsä mukaan ja heidän taloudelliset panoksensa ovat yhtä arvokkaita. Tästä syystä oikeudenmukaisena on pidetty, että näiden yhteisten taloudellisten ponnistelujen hedelmät puolitetaan.

Tutkimukseni väite on, että työeläkeoikeudet ovat tällaisia puolisoiden yhteisen toiminnan hedelmiä. Ne eivät ole yksin puolison sosiaaliturvaa, vaan myös sellaista ansiotuloon perustuvaa, perustuslaillista omaisuudensuojaa nauttivaa varallisuutta, jonka kerryttämiseen toinen puoliso yleensä välillisesti avioliiton aikana vaikuttaa. Ne ovat eräänlaista myöhennettyä palkkaa ja siten perustellusti rinnastettavissa puolisoiden muuhun ansio-omaisuuteen.

Kysymys on myös taloudellisesti ja käytännöllisesti tarkastellen merkittävä: tilastojen mukaan jo kertyneiden työeläkeoikeuksien arvo on yhtä suuri kuin kotitalouksien nettovarallisuus yhteensä, lisäksi osituksia ratkotaan vuosittain tuhansia.

Nykyinen sääntely, jossa työeläkeoikeuksia ei oteta osituksessa huomioon, voi aiheuttaa epäoikeudenmukaisia tilanteita, sillä työeläkeoikeudet jakautuvat usein epätasaisesti puolisoiden kesken. Tutkimukseni väite onkin, että puolisoiden työeläkeoikeudet olisi perusteltua ottaa osituksessa huomioon, tavalla tai toisella. Toivon, että aiheesta tullaan vielä käymään läpiajateltua keskustelua, jossa punnitaan huolellisesti erilaisia näkökulmia ja kuten kunnon akateemiseen keskusteluun liittyy, suhtaudutaan myös kriittisesti väitöskirjassani esitettyihin näkemyksiin.

Sain idean tutkimusaiheeseen silloisen korkeimman oikeuden esittelijän työni kautta. Esittelin vuonna 2016 ennakkopäätöksen KKO 2016:67, jossa oli kysymys vapaaehtoisista eläkevakuutuksista osituksessa. Asiaa valmistellessani totesin eläkkeet osituksessa juridiseksi aarrearkuksi: Aihe, josta on muualla Pohjoismaissa keskusteltu vilkkaasti jo vuosikymmenten ajan mutta suomalainen tutkimus ja keskustelu puuttuivat, vaikka aihetta on meilläkin pidetty tärkeänä. Kun aviovarallisuusoikeuden suuret nimet dosentti Tapani Lohi ja kuluvan vuoden toukokuussa edesmennyt oikeusneuvos Pertti Välimäki vielä innostivat minua tutkijan polulle ja suostuivat työnohjaajikseni, rohkaistuin hakemaan opinto-oikeutta Helsingin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta.

Lähdin tekemään tutkimusta jalat tiukasti käytännön elämässä. Työkokemukseni oli alun perin asianajopuolelta ja sittemmin esittelijänä, ensin Helsingin hovioikeudessa ja myöhemmin korkeimmassa oikeudessa. Käytännön taustastani huolimatta olen aina ollut kiinnostunut akateemisesta tutkimuksesta ja utelias kouluttautumaan ja kehittämään itseäni. Olinkin aiemmin vuonna 2014 suorittanut oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon prosessioikeuden alalta, joten tutkimuksen tekeminen oli minulle jollain tavalla tuttua.

Väitöstutkimusta tein aluksi esittelijän työn ohella korkeimmassa oikeudessa. Se osoittautui raskaaksi yhdistelmäksi, kun kotona oli kaksi pientä poikaa, joiden lapsuudesta en halunnut nipistää aikaa tutkimukselle. Onnekseni sain oikeustieteellistä tutkimusta rahoittavilta säätiöiltä tutkimusapurahoja ja sitä kautta minulle tarjoutui mahdollisuus jäädä opintovapaalle väitöskirjatutkijaksi Helsingin yliopistoon.

Opintovapaani mahdollistivat paitsi nämä säätiöt myös työnantajieni hieno suhtautuminen asiaan. Tätä ei moni tuomioistuinlaitoksen ulkopuolinen tiedä, mutta tuomioistuinten suhtautuminen akateemiseen tutkimukseen ja koulutukseen on fantastista. Tutkimustyöni alkumetreillä sain kollegoilta korkeimmassa oikeudessa käsittämättömän paljon kannustusta. Myös opintovapaaseen suhtauduttiin joustavasti. Yhtä joustavasti opintovapaaseeni suhtauduttiin nykyisessä työpaikassani Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa, josta sain opintovapaani aikana tuomarinviran ja jossa työskentelen nykyään perhe- ja siviiliasioiden tuomarina.

Olen ylpeä saadessani työskennellä näin tutkimusmyönteisissä työyhteisöissä. Samaan aikaan olen iloinen siitä, että pääsin opintovapaani aikana tutustumaan yliopistoon työyhteisönä ja siellä todella moniin mielenkiintoisiin tutkijoihin. Toivon, että tämä yhteys säilyy ja saan vastaisuudessakin pitää ainakin toisen jalan myös akateemisen oven välissä.

Väitöskirjaprosessi oli opettavainen kokemus. Aikaisemmin kaikessa lainkäyttötoiminnassa työhön liittyvä kysymyksenasettelu, rajaukset ja aikataulu olivat tulleet työn kautta enemmän tai vähemmän annettuina. Väitöskirjaa tehdessä nämä piti oppia määrittelemään itse. Lisäksi väitöskirjaa tehdessä piti oppia sietämään yksinäisyyttä. Se oli henkisesti haastavaa mutta samalla jälkikäteen ajatellen äärimmäisen opettavaista. Olen iloinen, että uskalsin käydä läpi tämän prosessin ja oppia sitä kautta hallitsemaan aika isoa, kaoottista kokonaisuutta ja oppia asettamaan itselleni määräpäiviä työn etenemiselle.

Väitöskirjatyötä tehdessä opin lisäksi sen, miten paljon työtä vaatii ihan pienenkin asian toteaminen akateemisesti kestävällä tavalla. Lisäksi opin paljon juridisesta ajattelusta, kirjoittamisesta ja palautteen vastaanottamisesta. Väitöskirjatyö on siitä hurja kokemus, että usean vuoden yksinäinen työ huipentuu siihen, kun työtä arvioidaan julkisesti melko kriittisten silmälasien läpi. Vaatii mielenlujuutta olla ottamatta kritiikistä itseensä.

Olen kiitollinen siitä, että sain vastaväittäjäkseni yhden suomalaisen oikeuselämän suurista nimistä, emeritusprofessori Markku Helinin. Hän laittoi minut väitöstilaisuudessa koville, mikä oli hyvä asia ja toivottavasti mielenkiintoista myös kuulijoille. Markku on kuitenkin paitsi syväoppinut myös hyväsydäminen, ja siksi hän pitikin huolen siitä, että keskustelu pysyi kaiken aikaa sivistyneenä ja lämminhenkisenä. Piinapenkistä jäikin hyvät ja elämänmittaiset muistot.

.