“Ensisijainen vastuu sääntöjen ja lakien noudattamisesta on säätiön hallituksella”

Säätiölakien valmistelussa ja säätiöoikeudellisissa väitöskirjoissa toistettu perustelu ”säätiöitä on valvottava, koska niillä ei ole omistajia tai jäseniä”, ei pidä paikkaansa. Viranomaisvalvonta ei seuraa välttämättömyytenä mistään säätiön oikeushenkilömuotoon liittyvästä ominaisuudesta. Vaikka omistajat tai jäsenet voivat valvoa yhteisön johtoa, ne eivät välttämättä valvo sitä ja niiden edellytykset valvontaan vaihtelevat. Johdon valvonnan heikkoudella tai puuttumisella voisi perustella myös yhteisön saattamista viranomaisvalvonnan piiriin. Säätiövalvonta on lainsäätäjän valinta ja oikeuspoliittinen ratkaisu.

Säätiöt yhteisöistä erottavat ominaispiirteet perustelevat tarvetta säätiöoikeudellisille käsitteille ja velvollisuuksille. Olen perustellut käsitteitä säätiön hallituksen jäsenen korostunut huolellisuusvelvollisuus, aktiivisuusvelvollisuus, säätiöoikeudellinen tarkoitussidonnaisuusperiaate sekä säätiötarkoituksen kolmiportainen pysyvyys.

Säätiöiden oman intressin näkökulmasta viranomaisvalvonta on keino turvata säätiön tarkoituksen pysyvyyttä, sitovuutta ja toteutumista. Ensisijainen vastuu säätiön tarkoituksen toteuttamisesta sääntöjensä ja säätiölain mukaisesti on kuitenkin säätiön hallituksella. Omistajien ja jäsenten puuttuminen korostaa ensisijaisen vastuuvelvollisen eli säätiön hallituksen huolellisuutta.

Vain luotettavan tehokkaalla valvonnalla on mahdollista tavoitella vaikuttavuutta toisten toimintaan. Tehoton valvonta lähinnä kuluttaa säätiöiden varoja. Mikäli julkista valvontaa kehitetään, tulisi kriittisesti arvioida, miltä osin voimassa oleva lainsäädäntö ei mahdollista valvonnan toteuttamista tehokkaasti. Säätiölaki suojaa säätiöiden hyödyllisten tarkoitusten toteutumista, mutta Suomessa myös poikkeuksellisen voimakkaasti säätiön hallituksen jäsenten oikeutta pysyä tehtävässään.

Aikanaan lähdin hakemaan lisuriopinnoista lisää juridiikkaa elämääni, kun työni oli painottunut esimiestehtäviin. Alkuun opintojen painopiste oli vahingonkorvaus- ja vakuutuskysymyksissä, sitten mukaan tuli säätiöoikeus. Kannustava palaute ja oikeudelliseen tutkimukseen herännyt innostus sai jatkamaan kohti väitöstä.

1) Oikeudellisen tutkimuksen riemua. Tiedonhankinta, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tietysti työtä, mutta kun löytää ja havaitsee uusia argumentteja, asioita, jotka liittyvät olennaisella tavalla toisiinsa, voi välillä melkein tipahtaa tuolilta riemusta.

2) Keskittyneen työskentelyn palauttavaa vaikutusta. Välillä ajatus koneen avaamisesta työpäivän jälkeen puistatti, mutta kun pääsi taas sisään lukemiseen ja kirjoittamiseen, se vei syvästi mukanaan. Työpäivän hektisyyttä ei ole tutkimustyössä – se on rauhallista omaa aikaa. Toki aika on työn ohella tutkiessa raivattava kyynärpäin. Lopulta kesän 2024 lopussa kirjan viimeistely oli kyllä sulaa tuskaa.

3) Miten hieno mahdollisuus väitöskirjaprosessi on myös tutustua uusiin ihmisiin opintojen ja itseä kiinnostavien kysymysten kautta. Kirjoitustyöstä matkan varrella saadut palautteet voivat saada ihmisen ihanasti leijailemaan, kunnes toinen palaute puhkaisee kuplan ja mätkäyttää tutkijan lattialle. Siitäkin on noustava ylös. Väitöskirjaprosessiin mahtuu tunteiden koko kirjo, vaikka toki enin osa työstä on tasaista puurtamista: etsi, lue, pohdi, kirjoita, etsi, lue, pohdi, kirjoita – n kertaa. Jos kelloa voisi kääntää taaksepäin tämän prosessin osalta, niin hakisin apurahaa ja ottaisin opintovapaata edes jonkin verran.