KKO: Turvaamistointa koskevan vaatimuksen tutkimiselle ei ollut estettä 

A:n työsopimuksessa oli kilpailukieltoehto. A oli irtisanonut työsopimuksensa ja irtisanomisajan päättymisen jälkeen aloittanut välittömästi toisen yhtiön palveluksessa. A:n entinen työnantaja B Oy vaati oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n nojalla, että A:ta kielletään sakon uhalla toimimasta toisen yhtiön palveluksessa. 

Korkein oikeus katsoi, että B Oy:llä oli A:ta vastaan sellainen oikeus, joka voitiin vahvistaa ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1–4 kohdissa tarkoitetulla ratkaisulla. Turvaamistointa koskevan vaatimuksen tutkimiselle ei siten ollut estettä. (Ään.) 

Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että työsopimuslakiin sisältyy nimenomainen kilpailukieltosopimuksen tietyin edellytyksin salliva säännös, joten kieltovaatimukselle on laissa säädetty peruste. Nyt käsillä oleva tilanne eroaa siten olennaisesti ratkaisusta KKO 1999:53. Tapaukset eroavat myös siltä osin, että nyt ratkaistavassa tapauksessa ei ole kysymys työntekijän henkilökohtaisesta työsuoritusvelvollisuudesta, vaan työsuhteen päättymisen jälkeen tapahtuvan kilpailevan toiminnan kieltämisestä. 

Korkein oikeus toteaa edelleen, että työsopimuslain 3 luvun 5 §:n 3 momentin sanamuodosta tai lain perusteluista ei käy ilmi, että lain tarkoituksena olisi ollut tyhjentävästi säätää kilpailukieltosopimuksen rikkomisen seurauksiksi vahingonkorvauksen ja sopimussakon ja siten poissulkea mahdollisuuden kieltää työntekijän kilpaileva toiminta työsuhteen päättymisen jälkeen. Säännöksen perusteluissa sinänsä todetaan vahingonkorvauksen olevan kilpailukieltosopimuksen rikkomisen normaali seuraamus. Lausuma kuitenkin liittyy vahingonkorvauksen ja sopimussakon keskinäiseen suhteeseen ja aikaisemmassa työsopimuslaissa (724/1990) olleeseen työsopimuslain 51 §:n 3 momentin vahingonkorvaussäännöstä koskevaan viittaukseen, joka poistettiin tarpeettomana voimassa olevasta laista (HE 157/2000 vp s. 83). 

Työsopimuslain kilpailukieltosopimusta koskevan sääntelyn yhtenä keskeisenä tarkoituksena on antaa suojaa työnantajan liikesalaisuuksille tilanteessa, joissa on erityisen painavia syitä estää työantajan toiminnan kannalta tärkeiden tietojen siirtyminen työntekijän kautta kilpailevaa liiketoimintaa harjoittavalle yritykselle tai työntekijää hyödyntämästä tätä tietoa omassa liiketoiminnassaan. Mikäli työantajan mahdollisuudet reagoida tällaiseen tilanteeseen rajoittuisivat pelkästään entiseltä työntekijältä jälkikäteen haettaviin rahallisiin korvauksiin eikä työnantajalla olisi mitään mahdollisuutta puuttua itse sopimuksen vastaiseen toimintaan, heikentäisi tämä merkittävästi sääntelyn keskeisten tavoitteiden toteutumista. Tästäkään syystä ei ole perusteita katsoa, etteikö myös ennen työsuhteen alkamista tai työsuhteen aikana sovitun kilpailukiellon vastaista toimintaa voitaisi tuomioistuimessa kieltää. Korkein oikeus toteaa edelleen, että kun työsuhteessa solmitusta kilpailukiellosta on säädetty tarkkarajaisesti ja työntekijän suojeluperiaate huomioon ottaen työsopimuslaissa, ei perustuslain 18 §:n 1 momentissa turvattu oikeus työhön ja elinkeinovapauteen myöskään muodosta estettä kilpailukieltosopimuksen vastaisen toiminnan kieltämiseen. (HE 157/2000 vp s. 79, 82–83.) 

Korkein oikeus katsoo edellä todetuilla perusteilla, että työsuhteen alkaessa tai sen aikana tehty kilpailukieltosopimus ei muodosta poikkeusta pääsääntöön, jonka mukaan sopimusvelvoitteen rikkominen voidaan tuomiolla kieltää ja joka voi johtaa pääasiassa ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun ratkaisuun. Näin ollen ei ole estettä myöskään määrätä saman oikeuden turvaksi oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n mukaista turvaamistoimea. 

Lue koko tapaus KKO:2023:83 Suomen Laki –hakupalvelussa.