Kokemussäännöt näy­tö­nar­vioin­nis­sa välttämättömiä ja vaarallisia

Tutkin väitöskirjassani raiskauksen tunnistamista ja tunnustamista kolmella merkitystasolla: moraalis-käsitteellisellä, oikeudellisella ja todistelun tasolla. Käytännössä tutkin siis, miten seksuaalinen autonomia raiskauksen suojeluobjektina pitäisi ymmärtää, miten vuonna 2023 voimaan tulleen seksuaalirikoslainsäädännön vapaaehtoisuuskriteeriä tulisi tulkita ja millaista logiikkaa ja rakennetta näytönarviointi noudattaa raiskausrikoksissa.

Jokaisella tasolla pohdin sitä, miten taustalla vaikuttavat ennakkotiedot ja -uskomukset, eräänlaiset esiymmärrykset, vaikuttavat siihen, tunnistetaanko ja tunnustetaanko jokin teko vääryydeksi, rikokseksi, raiskaukseksi.

Väitän, että seksuaalinen autonomia kuvaa sitä, missä määrin kukin seksuaalisen vuorovaikutuksen osapuoli pystyy vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Se on siis vuorovaikutussuhteen valtarakenne, ei suojamuuri ihmisen ympärillä. Autonomia ei tyhjenny mekaaniseen ’kyllä/ei’ -suostumukseen, vaan tosiasiallista mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumiin on arvioitava kontekstiherkästi ja liukuvalla asteikolla.

Väitän, että uudessa seksuaalirikoslainsäädännössä osapuolten väliset valtarakenteet ja päätöksenteon konteksti huomioidaan aiempaa paremmin. Kuitenkin esimerkiksi painostamisen vaikutus seksuaaliseen autonomiaan jää edelleen oikeudelliseen pimentoon.

Väitän, että arvioidessaan näyttöä raiskaustapauksissa tuomarit nojaavat vahvasti ennakko-oletuksiin maailman toiminnasta ja ihmisten käyttäytymisestä – kokemussääntöihin. Nämä ennakko-oletukset ovat näytönarvioinnissa vaaran paikka, sillä ihmisten käyttäytyminen on monimuotoista. Toisaalta jotkut ennakko-oletukset ovat välttämättömiä, ja ilman ihmisen käyttäytymiseen liittyviä oletuksia raiskauksia olisi todennäköisesti lähes mahdoton todistaa.

Päädyin Amnestylle tekemään tutkimusta raiskausten käsittelystä rikosprosessissa. Tutkimuksessa osoitettiin konkreettisesti vanhan seksuaalirikoslainsäädännön aukot ja ongelmat, ja sitä käytettiin tukena, kun Amnesty ajoi lakiuudistusta. Edustinkin Amnestya oikeusministeriön työryhmässä, jossa lakiuudistusta valmisteltiin. Amnestyn jälkeen lähdin syventämään ja monipuolistamaan ymmärrystäni aiheesta ja tarkastelemaan uutta lainsäädäntöä akateemisen tutkimuksen kautta.

Keskusteluja muiden tutkijoiden ja asiantuntijoiden kanssa ei voi korvata millään lukemisella ja aineiston syynäämisellä. Ajattelu avartuu, kontekstin ymmärrys syvenee ja näkökulmat saavat erilaista merkitystä, kun tapaa muita ajattelijoita yliopiston kahvihuoneessa tai konferensseissa. Nuorelle tutkijalle on myös erityisen tärkeää tutustua kokeneempiin kollegoihin epämuodollisesti. Jos aina tavataan vain erikseen sovituissa yhteyksissä, pitää olla ”asiaa” – vaikka kokeneemmilta kollegoilta tarvitsee yleensä apua nimenomaan silloin, kun ei tiedä, mitä ei tiedä!