Lyhytkin veneilyreissu tuntuu lomalta

Makaan tikkuisella laiturilla vatsallani ja tirkistelen veden pintaa: kalanpoikasia pyrähtelee parvina. Niille voi ripotella pullanmuruja ja ne syöksyvät yhtenä parvena syömään, jopa kädestä. Olen lähdössä virvelöimään isoisäni kanssa Vanajavedelle. Hän työntää vihreän veneen rantapuiden alta veteen, uittaa kahlaten sen laiturin viereen ja nostaa minut kyytiin. Perämoottori käynnistyy, veneen keula kääntyy kohti avovettä ja ajamme hiljaista vauhtia läheiselle karikolle kalastamaan. Varma kalapaikka.

Lapsuudessa virvelöin usein isoisäni kanssa. Menopelinä toimi vihreä lasikuituvene pienellä sinisellä perämoottorilla.

Virvelöintiharrastuksesta huolimatta olen lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni suhtautunut äärimmäisellä varauksella kaikkiin vesistöihin: meriin, järviin, lampiin, uima-altaisiin. Luonnonvesiin en tohtinut ilman uimakenkiä tai räpylöitä – jos lainkaan – lieviä pelkotiloja aiheuttivat jo uima-altaiden pohjien delfiinejä kuvaavat kaakelikuviotkin. Parikymmentä vuotta sitten Kreikassa uin kauas rannasta, syväyksen yli matalikolle ja jätin räpylät poikkeuksellisesti rantaan. Pöllytin matalikon hiekkaa jaloillani, ja sukelsin kurkkaamaan uimalaseilla jalkojeni juureen. Laskeutuvan hiekan keskeltä paljastui hai. Kiirehtiessäni rantaan kaduin päätöstäni jättää räpylät rantahiekalle.

Muutama vuosi sitten Lefkaksella arka suhtautumiseni vesielementtejä koskettaviin vapaa-ajanvietteisiin muuttui täysin. Joonianmereltä palattuani ryhdyin uimaan meressä, uimahalleissa ja jopa avannossa, ja haaveilin veneilyharrastuksen aloittamisesta. Mielessäni kangasteli saaristo, kalastus, merilinnut, aallot, horisontti, retkeily.

Viime kesänä hankin oman veneen. Ystäväni Sakke Hopeasalmen Telakalta konsultoi minua venehankinnan tiimoilta. Kiersimme Helsingin Liuskaluodolla heinäkuun helteessä katsomassa veneitä ”inspiraatiomielessä”.

Osoittelin ystävälleni lähinnä jahdiksi luokiteltavia aluksia. Sakke ehdotti minulle kompromissiksi kotimaista daycruiser-venettä, jolla voi tehdä nopeasti ja vaivattomasti päiväreissuja saariin sekä tarvittaessa yöpyä kahden hengen kajuutassa. Siitä alkoi veneeseeni tutustuminen.

Kahden viikon kuluttua kirjoitin nimeni kauppakirjaan ja sain avaimet kouraan parikymmentä vuotta vanhaan 20-jalkaiseen Yamarin DC 6110 -veneeseen. Se sai nimen Meredith, lapsuuden kissani mukaan. Nimi on kelttiläistä alkuperää, ja joidenkin lähteiden mukaan se tarkoittaa meren suojelijaa.

Ulkoapäin vene ei muistuta täysin alkuperäistä, vaan Hopeasalmen Telakalla on tehty siihen muun muassa uudet verhoilut, maalattu kyljet alkuperäisen sinivalkoisen sijaan tummanharmaiksi sekä huollettu läpikotaisin. Vene oli ollut ikäänsä nähden vähäisellä käytöllä.

Vietin viime kesän ja syksyn lokakuun myrskyihin saakka lähes kaiken vapaa-aikani veneellä. Ajoin kaudella 60 moottorituntia. Autoa tai muutakaan moottoriajoneuvoa minulla ei ole ikinä ollut, joten vene tuo minulle samanlaista uutuudenviehätystä laajentuneen liikkumisvapauden myötä kuin ensimmäisen autonsa hankkineille.

Mikään ei voita tunnetta, kun meri tuoksuu, vesipärskeitä osuu kasvoille, vene halkoo aaltoja, moottori kehrää tasaisesti ja vesillä olijat vilkuttavat ystävällisesti toisilleen. Veneily yhdistää.

Vene laskettiin toukokuun helteillä vesille. Olen sen jälkeen käynyt kolme tai neljä kertaa viikossa Helsingin saarissa, ja lähes joka päivä muuten vain veneellä – pääasiassa kuuraamassa pois lokkien puumerkkejä.

Pikku Leikosaari on suosikkikohteeni Helsingin saaristossa. Siellä on veneilijöiden vapaassa käytössä oleva puusauna ja useampia tulipaikkoja grillaamista varten. Helsingin olemassaolosta muistuttaa vain muutama horisontissa näkyvä tornitalo. Paikka ei ole tuulelta suojainen, ja vene tulee kiinnittää joko ankkuriin tai poijuun sekä rantakallion kiinnitysrenkaisiin. Muut veneilijät ovat olleet kallioilla vastassa ja avustaneet kiinnittymisessä – ilman maista saatavaa apua rantautuminen saarelle vaatisi keulagastilta akrobatiaa.

Vaikka pidän hyvin paljon työstäni, nautin siitä, että veneillessä ja meren äärellä ollessa työhön liittyvät ajatukset jäävät kokonaan sivuun. Jokainen veneilyreissu tuntuu omalla tavallaan lomalta. Kuntosaliharrastuksellani ei ole samanlaista vaikutusta. Meren äärellä oleminen kuuluu nykyään lähes päivittäisiin rutiineihini, vuodenajasta ja kelistä riippumatta.

Siiri Rajapuro on Berggrenin juristi, joka avustaa asiakkaita etenkin brändien suojaamiseen, valvontaan ja puolustamiseen liittyvissä asioissa.

Itään vai länteen?

Päiväreissuilla useimmiten itään, mutta aion kääntää keulan vielä tänä kesänä kohti Hankoa.

Mitä ilman veneessä ei voi tulla toimeen?

Aurinkolaseja, rauhallista mieltä, ongelmanratkaisutaitoja ja vesiliikennelaissa säädettyjen velvollisuuksien tuntemista.

Minne suuntaat seuraavaksi?

Tallholmeniin Sipoossa.

Kuvat: Siiri ja Riikka Rajapuro