Oikeussaleissa hankituista taidoista on hyötyä myös väi­tös­ti­lan­tees­sa

Tutkijaksi päätyminen ei ollut minulle itsestäänselvyys eikä mikään pitkään vaalimani haave. Innostukseni tutkimukseen heräsi oikeastaan gradun myötä – sen tekeminen oli yllättävän mieluisaa, ja sain siitä hyvän arvosanan sekä palautteen, jossa minua rohkaistiin jatkamaan oikeustieteellisen tutkimuksen parissa. Tämä palaute jäi erityisesti mieleeni, ja rohkaisi minua haaveilemaan väitöskirjan tekemisestä. Vuosien ajan ajatus väitöskirjasta eli mukana, mutta sopivaa aihetta ei heti löytynyt.

Oikeustieteen maisteriksi valmistumisen jälkeen työelämä vei mukanaan ja ajatus tutkimuksesta jäi hieman taka-alalle. Toimiessani oikeudenkäyntiavustajana aloin törmätä toistuvasti valvottuihin ja tuettuihin tapaamisiin liittyviin oikeudellisiin kysymyksiin. Ne jäivät vaivaamaan minua siinä määrin, että päätin ottaa aiheen tutkimukseni kohteeksi.

Oikeudenkäyntiavustajan työ ja erityisesti käytännön kokemus huoltoriita-asioista vaikutti siihen, että halusin tehdä empiiristä oikeustutkimusta. Uskon myös, että kokemus oikeudenkäynneistä auttoi itse väitöstilaisuudessa – salissa oppii argumentoimaan suullisesti, mikä on hyvä taito myös väitöstilanteessa.

Väitöskirjani aiheena on valvottujen ja tuettujen tapaamisten määräämisen perusteet lapsen oikeuksien näkökulmasta. Väitöskirjassa tarkastellaan valvottujen ja tuettujen tapaamisten määräämistä tuomioistuimen päätöksenteossa sekä lapsen oikeuksien toteutumista oikeudenkäynneissä. Lähestyn aihetta sekä lainopillisesti että empiirisen oikeustutkimuksen keinoin. Aineistona oli 78 hovioikeuksien ratkaisua eri puolilta Suomea vuosilta 2004–2019. Aineiston analysoin laadullisesti käyttäen temaattista analyysiä.

Tutkimuksessa tarkastellaan, mitkä ovat oikeudelliset perusteet valvottujen ja tuettujen tapaamisten määräämiselle ja miten lapsen etu tulee määritellä ja perustella näitä tapaamismuotoja määrätessä. Tutkimuksessa analysoidaan myös tuomioistuinten päätöksentekoa ja sitä, miten valvottujen ja tuettujen tapaamisten määräämistä on oikeuskäytännössä perusteltu. Lopuksi tarkastellaan keinoja, joilla oikeuskäytännössä havaittuja haasteita voitaisiin ratkaista, jotta lapsen etu ja oikeudet toteutuisivat entistä paremmin.

Tapaamisoikeuden tavoitteena on tukea lapsen ja vanhemman myönteistä ja läheistä suhdetta – tämä tavoite ei kuitenkaan täysimääräisesti toteudu, jos tapaamiset järjestetään valvottuina tai tuettuina. Tällaiset järjestelyt merkitsevät siten aina puuttumista lapsen oikeuksiin. Koska kyse on lapsen merkittävästä oikeudesta ei tätä rajoittamista tule tehdä ilman painavia perusteita. Yleensä nämä perusteet liittyvät tarpeeseen suojella lasta joltain vahingolliselta.

Väitöskirjatyö syvensi oikeudellista ajatteluani merkittävästi. Erityisesti oikeusteoreettinen ja -filosofinen pohdinta avautui minulle uudella tavalla. Lähdin tekemään tutkimusta oikeudenkäyntiavustajan työn pohjalta muodostuneiden oletusten varassa – uskoin tietäväni, millaisia tuloksia empiirisestä aineistosta mahdollisesti löytyisi. Yllätyksekseni aineisto ei kuitenkaan tukenut kaikkia ennakkokäsityksiäni. Yksi tärkeimmistä havainnoista olikin se, että asiat eivät aina ole niin kuin kuvittelee. Totesin, että kannattaa mieluummin tutkia kuin olettaa.

Esipuheessani vertasin väitöskirjan tekemistä maratonin juoksuun. Molemmat vaativat pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä. Tutkimuksessa korostuu kuitenkin eri tavalla epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietäminen – usein ei tiedä, missä "maali" on, ennen kuin sinne saapuu. Itselläni tutkimustyön valmiiksi saattaminen konkretisoitui vasta, kun sain painetun kirjan käteeni.

Väitöskirjatyön aikana oli myös ihanaa huomata, kuinka moni on valmis auttamaan pyyteettömästi. Yksi tärkeimmistä opeista olikin se, että kannattaa rohkeasti pyytää apua ja uskaltaa tukeutua toisiin.