”Tutkijan ajattelu kehittyy vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa tut­ki­musyh­tei­sön kanssa”

Väitöskirjani käsittelee täysi-ikäisen potilaan itsemääräämisoikeuden rajoja ja rajoittamista somaattisessa hoidossa. Somaattisella hoidolla tarkoitetaan ruumiillisten sairauksien hoitoa, toisin sanoen muuta kuin psykiatrista hoitoa. Voimassa oleva tahdosta riippumatonta hoitoa ja rajoittamistoimenpiteitä koskeva sääntely kattaa vain pieneltä osin somaattisessa hoidossa esiintyviä tilanteita, joissa rajoittamista potilaan tai muiden henkilöiden suojelemiseksi on tarvittu. Tilanne ei ole optimaalinen, sillä perus- ja ihmisoikeusrajoituksista on säädettävä lailla. Tutkimuskysymykseni on, millaisia keinoja somaattisessa hoidossa olevan potilaan rajoittamista koskevan sääntelyaukon paikkaamiseksi olisi.

Tutkimukseni lähtee liikkeelle historiakatsauksesta, jossa tarkastelen itsemääräämisoikeuden edellytysten – suostumuksen, päätöksentekokyvyn, riittävien tietojen ja vapaaehtoisuuden – ilmenemistä ja kehitystä lääkintäkäytännössä, -etiikassa ja sääntelyssä; sekä rajoittamissääntelyn kehitystä rajoittamisedellytysten näkökulmasta 1900-luvun alusta 1990-luvulle. Nykytilaa tarkastelevassa pääluvussa analysoin, millä edellytyksillä ja missä tilanteissa täysi-ikäisen potilaan itsemääräämisoikeutta voidaan somaattisessa hoidossa rajoittaa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja kansallisen perusoikeussääntelyn näkökulmasta; mikä on kansallisen potilaan itsemääräämisoikeutta, tahdosta riippumatonta hoitoa ja rajoittamista koskevan sääntelyn sisältö, ja miten kansallinen sääntely vastaa Suomea sitovia ihmisoikeusvelvoitteita. Somaattista hoitoa koskevan rajoittamissääntelyaukon osalta analysoin rajoittamiskäytäntöjen nykytilaa eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisukäytännön ja sairaanhoitopiirien rajoittamisohjeiden kautta. Sääntelyn tulevaisuuteen keskittyvässä pääluvussa analysoin vuoden 2018 asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeuslakiluonnoksen sääntelymallia. Lisäksi analysoin vertailunäkökulmasta, miten Skandinavian maissa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, on säännelty potilaan itsemääräämisoikeudesta ja erityisesti pakon käytöstä somaattisessa hoidossa. Vastaan lopuksi tutkimuskysymykseeni potilaan itsemääräämisen ja suojelemisen kannalta ristiriitaiseksi osoittautuneen ihmisoikeuskehyksen vuoksi eri tavoin painotetuin rajoittamissääntelymallein.

Aloitin oikeustieteen opintoni noin 30 vuotta sitten. Alun jälkeen kiinnostuin lääketieteestä ja lääkärin työstä tuli urani: minulla on yli 20 vuoden kokemus potilastyöstä ja sen ohella noin 10 vuoden kokemus esimiestyöstä ja johtamisesta terveydenhuollossa. Lääkärin työni ohella säilytin kiinnostukseni juridiikkaan. Opiskelin aluksi hallintotieteen maisterin tutkinnon julkisoikeudesta, lääkintäoikeuden suuntautumisvaihtoehdosta. Lopulta sain työn ohessa myös oikeustieteen maisterin opintoni valmiiksi. Tällä hetkellä työskentelen aluehallintoylilääkärinä terveydenhuollon laillisuusvalvonnan ja perus- ja ihmisoikeuksien edistämisen parissa.

Oikeustieteen alalla erityisenä kiinnostuksen kohteenani on ollut terveydenhuollon juridiikka, ammattihenkilöiden velvollisuudet ja potilaan asema ja oikeudet. Ajatus potilaan itsemääräämisoikeutta ja rajoittamista somaattisessa hoidossa koskevaan tutkimukseeni muotoutui pitkäaikaisessa työssäni päivystyspoliklinikalla. Miten toimia vähiten väärin, kun sääntelyä ei ole, mutta potilaan henki ja terveys pitäisi turvata tilanteessa, kun hän ei kykene ymmärtämään omaa tilannettaan ja käyttäytymisensä seurauksia? Millaisia keinoja sääntelyaukon paikkaamiseksi olisi?

Nostan tässä esiin vuorovaikutuksen merkityksen. Tutkimuksen tekeminen on itsenäistä, mutta keskustelut muiden tutkijoiden kanssa ja palaute kongresseista, ohjaajilta, puolivälintarkastuksen opponentilta ja esitarkastajilta ovat oman ajattelun ja tutkimuksen kehittymisen kannalta erittäin tärkeitä. Science is made between friends, kuten appeni tapasi sanoa.