Tutkimus: Pa­ri­suh­de­tap­po­jen ehkäisyn ongelma on aiemman väkivallan jääminen viranomaisilta piiloon

Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ja Itä-Suomen yliopiston toteuttamassa tutkimushankkeessa tutkittiin vuosina 2003–2018 tapahtuneita parisuhdetappoja laajan aineistopohjan avulla. Tutkimuksessa hyödynnettiin Henkirikollisuuden seurantajärjestelmän tietoja, tuomio- ja esitutkinta-asiakirjoja sekä Tilastokeskuksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen rekisteriaineistoja. Tutkimushanke sisältyi yhtenä toimenpiteenä naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmaan.

Tutkimustulosten mukaan naisiin kohdistuneiden parisuhdetappojen määrä väheni 2000-luvun alkupuolella, mutta 2010-luvulla lasku ei enää jatkunut. Parisuhdetappojen määrä on edelleen Suomessa korkea verrattuna esimerkiksi muihin Pohjoismaihin.

Parisuhdetappojen tekijöillä oli usein aiempaa rikostaustaa, ja joidenkin tekijöiden rikosaktiivisuus lisääntyi selvästi ennen tekoa. Poliisin tietoon tuli kuitenkin verrattain harvoin väkivaltaa, jota parisuhdetapon tekijä oli kohdistanut uhriin ennen henkirikostekoa. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että uhreilla oli vain harvoin lähestymiskielto tekijää kohtaan, ja vain pieni osa heistä oli ollut turvakodissa ennen henkirikosta. Sitä vastoin valtaosa uhreista oli käyttänyt terveydenhuollon palveluja paljonkin, kasvavassa määrin ennen henkirikosta. Henkirikosta edeltävien vuosien aikana ilmeni verrattain harvoin selviä merkkejä väkivallasta; vain pieni osa terveydenhuollon käynneistä liittyi diagnoositietojen perusteella väkivaltaan.

Parisuhdetappojen tekijät ja uhrit olivat vanhempia kuin muun väkivallan tai henkirikosten tekijät ja uhrit keskimäärin. Erityisesti avioliitossa tapahtuneissa henkirikoksissa korostuivat iäkkäämmät henkilöt. Tekijöiden ja uhrien sosioekonominen asema oli muuta väestöä heikompi, mutta he eivät juurikaan eroa muun parisuhdeväkivallan osapuolista huono-osaisuuden eri mittareilla. Tekijät olivat tekohetkellä useimmiten päihtyneitä, uhreistakin puolet, ja päihdeongelmat olivat yleisiä. Päihteiden rooli näyttää kuitenkin vähentyneen viime vuosina.

Merkittävässä osassa tekoja oli selvää suunnitelmallisuutta ja ne liittyivät usein erotilanteisiin, joissa tekijän motiivina oli ollut mustasukkaisuus tai kyvyttömyys hyväksyä eroa. Yli neljäsosa tekijöistä oli yrittänyt tai tehnyt itsemurhan henkirikoksen yhteydessä tai pian sen jälkeen.

Parisuhdetappojen ehkäisyn keskeisenä haasteena on se, että edeltävä väkivalta jää usein piiloon viranomaisilta. Usein uhrit ovat kertoneet väkivallasta jollekin kolmannelle henkilölle, mutta eivät kuitenkaan viranomaisille. Vakavan väkivallan ennakointia vaikeuttaa lisäksi se, että kuolemaan johtaneen parisuhdeväkivallan osapuolet ovat tämän tutkimuksen aineistojen valossa jopa yllättävän samanlaisia kuin muun poliisin tietoon tulleen parisuhdeväkivallan osapuolet. Vakavan väkivallan riskin tunnistamiseen tarvitaan siten vielä monipuolisempaa tietoa.

Parisuhdetappojen vähentämisen kannalta väkivallan tunnistamisen parantaminen on keskiössä, sillä vain tietoon tulleeseen väkivaltaan voidaan puuttua. Matalan kynnyksen väkivaltatyön palveluita pitäisi tarjota sekä uhreille että tekijöille.

Julkaisu on toteutettu osana valtioneuvoston vuoden 2021 selvitys- ja tutkimussuunnitelman toimeenpanoa.

Lähde ja lisätietoja: valtioneuvoston tiedote.