Väitösmankelin läpi käytyään ymmärtää väistämättä enemmän itsestään, tut­ki­musai­hees­taan ja yleisesti maailmasta

Tekoälystä on keskusteltu viime vuosina kiihkeästi. Kun aloitin väitöskirjaprojektini, oikeuden, yhteiskunnan ja tekoälyteknologioiden risteyskohtaan sijoittuvien kysymysten pohtiminen oli vasta pikkuhiljaa nousemassa laajemmin akateemiseen keskusteluun. Aihepiiriä oli toki tutkittu jo pitkään, mutta se oli jäänyt melko pienen piirin jutuksi. Teknisen kehityksen kiihtyessä ja tekoälyteknologioiden yleistyessä uusia kysymyksiä kuitenkin nousi esiin sekä oikeustieteilijöiden että laajemman yleisön keskuudessa.

Alun perin olin kiinnostunut tekoälyjärjestelmiin liittyvistä vastuukysymyksistä erityisesti rikosoikeuden alalla. Nopeasti kuitenkin huomasin, että niiden selvittämiseksi on syytä ensin selvittää, millaisissa tilanteissa tekoälyjärjestelmät voivat olla osallisina rikoksissa tai muissa epätoivotuissa ilmiöissä. Tämä johti minut haittojen äärelle. Halusin ymmärtää, minkälaisiin haitallisiin ilmiöihin ja tapahtumiin tekoälyjärjestelmät liittyvät tai voivat liittyä. Kiinnostukseni lähti siis laventumaan rikoksista myös sellaisiin haittoihin, joita rikosoikeusjärjestelmässämme ei ainakaan vielä tunnisteta.

Tutkimukseni edetessä huomasin, että tekoälyyn liittyviä haittoja ei tosiaan tunnettu järin kattavasti. Väitöskirjaprojektini alkupuoliskolla erityisesti oikeudellisessa keskustelussa keskityttiin vahvasti niin sanottujen mustien laatikoiden mukanaan tuomiin kysymyksiin esimerkiksi reiluudesta ja syrjinnästä, sekä tietenkin näiden aihepiirien taustalla vaikuttaviin kysymyksiin datasta.

Tällaisista välittömästi algoritmisten järjestelmien suunnitteluun ja käyttöön kiinnittyvistä seikoista etääntyvien vaikutusten tutkimus näytti tapahtuvan oikeustieteestä irrallaan, esimerkiksi filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa. Päädyinkin siis lukemaan paljon myös muiden tieteenalojen julkaisuja, ja tämä näkyy väitöskirjassani selvästi. Voikin ehkä sanoa, että yksi tavoite väitöskirjassani on tuoda eri aloilta uusia näkökulmia oikeustieteelliseen keskusteluun – ja toisaalta tarjota muiden tieteenalojen keskusteluun tarttumapintaa oikeudellisiin teemoihin.

Kuten väitöskirjani nimestä voi havaita, keskityn siinä algoritmisten haittojen tunnistamiseen ja analyysiin, sekä toisaalta myös keinoihin puuttua erilaisiin haittoihin erityisesti lainsäädännön keinoin. Tarkastelen tekoälyjärjestelmiä ja niihin liittyviä haittoja pääasiallisesti kahden teorian kautta: yhteiskunnallisten haittojen teorian ja kiihtyvyysteorian. Ensimmäinen auttaa arvioimaan algoritmisten haittojen erityispiirteitä, kun taas jälkimmäinen tuo mukaan ajallisen ulottuvuuden ja auttaa siten hahmottamaan, kuinka aika vaikuttaa haittojen syntyyn, leviämiseen ja vaikutuksiin. Lisäksi tarkastelen erityisesti kahta oikeudellista instrumenttia, kansallista yleislakia automaattisesta päätöksenteosta eli hallintolain uutta 8b lukua sekä EU:n vasta voimaan astunutta tekoälysäädöstä selvittääkseni, miten niihin valitut lainsäädäntöratkaisut mahdollistavat haittojen hallitsemisen.

Väitöskirjani on jokseenkin kriittinen projekti, jossa haastan myös oikeudellisia toimijoita tarkastelemaan tekoälyteknologioiden vaikutuksia, jotka ilmenevät usein etäällä teknologian välittömästä käyttöympäristöstä. Tällaiset vaikutukset eivät välttämättä kiinnity suoraan tekoälyteknologioiden teknisiin ominaispiirteisiin tai puutteisiin vaan ne syntyvät ajan kuluessa teknologian ominaispiirteiden sekä käyttötapojen ja -ympäristön yhteisvaikutuksena.

Lainsäädäntöanalyysin perusteella näyttää siltä, että oikeuden keinoin, etenkin uuden EU:n tekoälysäädöksen tullessa sovellettavaksi, päästäneen puuttumaan melko tehokkaasti moniin välittömästi tekoälyjärjestelmien teknisistä ratkaisuista seuraaviin haittoihin, ehkä jopa estämään ne ennalta. Tekoälysäädös luo jokseenkin tiukat velvoitteet erityisesti suuren riskin tekoälyjärjestelmien tuottajille, ja velvoitteiden myötä markkinoille saatettavien tekoälyjärjestelmien laadun voi olettaa paranevan.

Ajallisesti teknologioista etääntyvät negatiiviset vaikutukset, joita väitöskirjassani kutsun seurannaishaitoiksi, jäävät kuitenkin sääntelyssä heikosti tunnistetuiksi, eikä niiden hallitsemiseksi ole luotu tehokkaita oikeudellisia välineitä. Tällaiset haitat voivat kohdistua eri tavoin: niistä voivat kärsiä paitsi yksilöt ja ryhmät, myös yhteiskunta laajemmin. Ajan kuluessa tekoälyteknologiat voivat esimerkiksi heikentää yksilöiden autonomiaa ja toiminnan mahdollisuuksia, lisätä syrjintää tai rapauttaa yhteiskunnallisia rakenteita.

Ehdotankin väitöskirjassani mahdollisia tapoja kehittää lainsäädäntöä siten, että myös tekoälyteknologioista etääntyvät haitat, joita ei välttämättä pelkästään tuotantoprosessin laadunvarmennuksen kautta voida välttää, pystyttäisiin tunnistamaan ja estämään ennalta nykyistä paremmin. Erityisesti tekoälyjärjestelmien vaikutustenarviointivelvoitetta kehittämällä voitaisiin monia seurannaishaittoja päästä rajoittamaan jo ennen niiden ilmenemistä.

Valtavasti! Luonnollisesti akateemisen tutkimuksen tekemisen opettelu vei suuren siivun koko prosessista, mutta sen lisäksi väitöstutkimus opetti myös ajanhallintaa, sinnikkyyttä, pettymysten sietämistä, yhteistyötaitoja ja suurien kokonaisuuksien hallintaa. Olisin sinänsä toivonut oppivani enemmän myös rajaamisesta (erityisesti tutkimusaiheiden!), mutta sen opetteluun tarvinnee vielä jatkossakin panostaa.

Tutkimustyön vapaus ja siitä kumpuava vastuun suuri määrä johtivat yhtäältä vaatimaan itseltä paljon, toisaalta antoivat myös mahdollisuuden opetella tekemään töitä itselle sopivassa, kestävässä rytmissä – vähän vaihtelevalla menestyksellä tosin. Sanoisinkin, että väitöskirjatyö on melkoinen mankeli, josta läpi kulkeminen kehittää hyvin laaja-alaisesti: sen seurauksena ymmärtää melkeinpä väistämättä aiempaa enemmän niin itsestään, omasta tutkimusaiheestaan kuin myös yleisesti maailmasta.

Kuka: Nea Lepinkäinen, projektitutkija Turun yliopistosta. Tein väitöskirjani Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja olen jatkanut työskentelyä siellä väitösprosessin päätyttyä. Toiveissani on päästä jatkamaan tekoälyn, ajan ja sääntelyn välisten vuorovaikutussuhteiden tutkimusta, jotta jonain päivänä saan kenties todella katettua koko sen alueen, jota väitöskirjassani yritin käsitellä.

Guru: Yhtä en osaa enkä halua nimetä, mutta haluan ehdottomasti nostaa hattua kaikille, jotka jaksavat tuottaa maailmaan uutta tietoa tutkimusten tekemisen ja niiden jakamisen muodossa!

Motto: Mottoa minulla ei ole, mutta koskaan ei ole huono hetki siteerata Albert Einsteinia: “The important thing is not to stop questioning. Curiosity has its own reason for existing. One cannot help but be in awe when he contemplates the mysteries of eternity, of life, of the marvelous structure of reality. It is enough if one tries merely to comprehend a little of this mystery every day.”